h

We are proud to introduce Mintus, a simply ideal vessel for showing all your creative endeavors.

Instagram

Älä jää yksin

Kirjoittajavieraana blogissa tällä kertaa:
Katri Manelius-Eriksson
Psykologi (PsM), vastaava hanketyöntekijä MIELItietty-hanke
Turun Kriisikeskus

Pelko, huoli, stressi, ahdistus, viha, helpotus, suru, raivo, häpeä, kateus, pettymys, yhteenkuuluvuus, läheisyys, empatia. Ainakin näitä tunteita olen käynyt läpi viimeisten päivien aikana. Olen seurannut uutisia lähes pakkomielteisesti ja yrittänyt etsiä lupausta siitä, että kohta kaikki palautuu normaaliksi, tai jopa paremmaksi. Välillä uutiset ovat olleet kannustavia, välillä suorastaan masentavia. Lopulta muistutin itseäni siitä, että vaikka Korona-epidemian tuomiin muutoksiin en voi juurikaan vaikuttaa, on minulla kuitenkin valta vaikuttaa omaan vointiini.
Stressaavassa tilanteessa omaan hyvinvointiin keskittyminen tuntuu joskus turhalta ja hyödyttömältä, jopa itsekkäältä tai väärältä. Tällaisessa tilanteessa tuntuu välillä siltä, että kuuluukin olla kauhuissaan ja stressata itselleen mahahaava. Joudun muistuttamaan itseäni siitä, että näin ei ole. Omasta (mielen)hyvinvoinnista huolehtiminen vaikuttaa paitsi itseen, myös lukuisiin muihin ihmisiin. Lapset ja läheiset, työyhteisö ja naapurit ovat välittömässä vaikutuspiirissä, isommassa kuvassa vaikutusta on jopa ihmiskunnan tulevaisuuteen. Olipa epidemian seurauksena sitten kädet täynnä töitä tai kalenteri kumitettu tyhjäksi, on syytä kiinnittää huomiota myös itseen. Hyvinvoivat ihmiset tekevät oikeita valintoja ja niitä nyt todella tarvitaan.
Ensimmäisenä toimenpiteenä lakkasin lukemasta uutisia jatkuvasti, siirsin somen tauolle ja päätin, etten lue uutisten kommenttikenttiä. Seuraan ja noudatan virallisia ohjeita, mutta se riittää. Lisäksi muistutin itselleni, mitä hyvinvointia tukevia keinoja on hyvä pitää yllä. Niitä on listattu esim. Mieli ry:n jutussa (https://mieli.fi/fi/koronaviruksen-aiheuttamaa-huolta-voi-lievittää?fbclid=IwAR2s_nfjAPxazoSCblaNQ0r-gvLGl2d7W-2jN6O0-sE2sL1MXj49TbdxEKs) ja Turun kriisikeskuksen (https://www.mielenterveysseurat.fi/turku/2020/03/17/koronakriisistakin-selvitaan/) sivuilla. Olen myös etsinyt ja löytänyt tukikeinoja netistä. Esimerkiksi Mieli ry:n(https://mieli.fi/fi/mielenterveys) ja Mielenterveystalon (https://www.mielenterveystalo.fi/) sivuilla on hyviä välineitä ja Terveyskylä sivulla on Koronabotti(https://www.terveyskyla.fi/koronabotti/), jonka kyselyn lopussa tulee konkreettisia harjoituksia hyvinvoinnin tueksi.
Kunhan suurimmat poikkeustilan aiheuttamat muutokset ovat tasaantuneet, aion keskittyä normalisoimaan elämäämme mahdollisimman paljon. Järjestän kohtaamisia pienillä porukoilla, mahdollisuuksien mukaan ulkona. Huolehdin, että liikun vähintään tavalliseen tapaan. Pidän taukoja työstä ja koronahuolesta. Syön ja nukun. Leikin lasten kanssa ja puran huoleni puolisolle. Mitä sen sijaan en yritä tehdä, on suursiivous tai valokuvien järjestely albumeihin. Kaikki ylimääräinen saa nyt odottaa.
Olen myös auttanut muita, miten voin ja pyytänyt apua itselleni. Olen kysynyt mitä kuuluu ja todella kuunnellut, mitä siihen vastataan. Olen kertonut, että pelottaa ja oma jaksaminen huolettaa. Kaikista hyvinvoinnin tukemisen keinoista tämä on mielestäni tärkein; muut ihmiset.
Pidän mielessä sen, että yhteinenkin kriisi koskettaa kaikkia eri tavalla ja mietin, mitä voin sille tehdä. Olen sikäli onnekkaassa asemassa, että pääsen auttamaan ihmisiä tekemällä työni. Väistämättä osa kärsii kriisistä pahemmin kuin toiset. Koulujen suljettua ovensa on monessa perheessä nälkäisiä lapsia, kun arjen ilmainen lounas jää saamatta. Työttöminä kotiin jäävät vanhemmat ovat kuormittuneita ja huolissaan. Perussairaus estää jotain tapaamasta ihmisiä ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Vastuu suurista päätöksistä tai kansalaisten hyvinvoinnista painaa toisen mieltä yötä päivää. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin: kaikille avointa apua on tarjolla esimerkiksi Valtakunnallisessa kriisipuhelimessa (https://mieli.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-keskusteluapua-numerossa-09-2525-0111) ja Tukinetissä (https://tukinet.net/).
Kun sisällä alkoi eilen tuntua ahtaalta, lähdin kävelylle. Aurinko paistoi ja kohtasin monia ihmisiä. Heitä ei näyttänyt pelottavan. Monet hymyilivät. Kuka mistäkin syystä, mutta kuitenkin. Katsekontaktissa välittyi jaettu kokemus ”tässä me kävellään ulkona, kun ei paljon muutakaan voi” (tai niin sen ainakin tulkitsin). Tunsin läheisyyttä heitä kohtaan. Tunsin yhteenkuuluvuutta. Tunsin toivoa. Tässä muuttuvassa maailmassa, joka ei tänään tunnu tutulta eikä aina turvalliselta, en kuitenkaan ole yksin. Ja sisälle tullessa pesin heti kädet.