h

We are proud to introduce Mintus, a simply ideal vessel for showing all your creative endeavors.

Instagram

Ah, ihana karmea ARKI!

Arki, koulu, syksyyn siirtyminen, velvollisuudet – sieltähän ne vyöryivät gnulauman tavoin. Päättömän määrätietoisesti ryskyttäen. Piiloon ei pääse! Nyt ryhtiä. Kesällä on nimittäin unohtunut niin kello kuin rutiinit. Oi, autuas vapaus ja aikatauluttomuus!

Tilalla on nyt epätoivoinen unirytmin säätö, iltatoimiin houkuttelu, läksyjen kertaus, bussikorttien lataus ja aikataulujen, lukkareiden, noutojen säätämisen taide. Milloin aamulla kenenkin kuuluu olla, ja missä. Mitä pitää olla repussa, onko kaikki paperit allekirjoitettu. Onko luettu Open Wilma-viestit, ymmärretty rehtorin tiedotteet? Entä onhan terkkarin erityisruokavalio-viestiin reagoitu. Mitä unohtui muistaa? Ja kuka pissattaa aamulla koiran?! No tämä on helppo – minähän se, tietysti.

Tahmeat aamuheräämiset, liian vähän kahvia, hieman myöhässä kaikesta-fiilis, jonka kruunaa lasten ”Ei mul maistu mikään” -aamupalamantra. Väsymys, jännitys, odotus tuo kaikkien tunteet pintaan. Aamusäädöt, alkava harrastusrumba, tarvittavat hankinnat kummittelevat ihan tuossa kulman takana. Huolien ja pyykkien noususuhdanne. Oman elämän matalapaine. Miten tästä kaikesta taas selviää.

Lähden saattamaan kuopusta bussipysäkille – koira mukaan. Kuopusta jännittää, minuakin. Kaikki on mennyt hyvin koulussa tähän asti, vaan ne omat ikävät koulumuistot nostavat möykyn rintaan. Olisipa meidän jälkikasvulla helpompaa…Metsäpolulla kuopus nappaa kädestäni kiinni, ja harjoittelemme hänen runoläksyään. Kikattelemme, hassuttelemme, hulluttelemme -koira on jo tottunut näihin meidän performansseihin. Vastaantulijoita taitaa naurattaa ja/tai hämmentää. Jännitys ja huolet katoaa hetkessä.


”Äiti, sä voit kääntyä tästä jo kotiinpäin metsän kautta, mä pärjään.” Tiukka, ehdoton, säteilevä katse. ”Säkin pärjäät, onhan sulla koira”, hän jatkaa. Sitten nauramme ja halaamme.

Ja siinä samassa oivallan: Hiiteen kaikki muu, paitsi se hetki! Se pieni, jättimäinen kasvamisen hetki, jonka sain kokea oli ainutlaatuinen. Hymyilyttää, samalla kun sydämestä hiukan puristaa haikeus, katsellessa kuopuksen matkaa kohti koulua. Itse, koska haluaa niin. Ja kyllä, minä pärjään, onhan minulla koira! Päätän mennä pidempää reittiä kotiin. Nautiskellen hiljaisuudesta, omasta hetkestä, metsästä, koiran iloa katsellen. Ihana, tarpeellinen rauha.

Yhtäkkiä puhelin soi. Esikoinen soittaa kysyäkseen missä minä viivyttelen. Vaativa sävy kertoo, että kyse on nyt jostakin suuremmasta: ”MISSÄ MUN PRIDE-PAITA ON? Haluan sen kouluun!!!”

Jep. Back to basics!

Tsemppiä, voimaa, valoa ja kestävyyttä jokaisen arkeen, emme ole yksin,

Eeva